kirsikallio Taustaa ja tilannekuvia muutoksen virrassa

Viranomaisvalta kasvaa - entä hyvinvointi?

 

”Olen lopussa”, parahti ystäväni minulle puhelimessa eräänä joulukuisena iltana. Ystäväni 70-vuotias äiti oli elänyt viisi pitkää vuotta lähes liikuntakyvyttömänä kotona aviomiehensä hoidettavana, eikä terveysasemalta tarjottu muuta kuin lämmintä kättä.

Pompottelu oli jatkunut vuosikaudet. Aina kun äidille haettiin apua, tyytyi lääkäri toteamukseen, etteivät lonkat olleet vielä tarpeeksi kuluneet leikkausta varten.

Kukaan ei ottanut vastuuta hoidosta. Fysioterapeutti antoi hierontaa, mutta kokonaiskartoitusta äidin terveydentilasta ei tehty. Kukaan ei kirjoittanut lähetettä kuntoutusta varten, jota vanhuksen selkä- ja lonkkavaivat olisivat vaatineet.  Yleiskunto heikkeni, alkoi sairastelukierre. Kukaan ei puuttunut peliin, kun puoliso joutui toistuvasti kyyditsemään vaimoaan sairaalaan milloin mistäkin vaivasta.

Kohtelu oli kylmää ja välinpitämätöntä. Omaishoitajan aikaa pidettiin ilmaisena ja kärsimystä yhdentekevänä.

Lähiomaisten sinnikkään taistelun ansiosta asiat alkoivat järjestyä.  Omahoitaja kirjoitti äidille lähetteen tuki- ja liikuntaelinvaivoja hoitavalle klinikalle. Mutta tämäkään ei riittänyt. Vielä piti soittaa klinikan lääkärille, joka lopulta suostui ottamaan tilanteen vakavasti. Vasta silloin aukenivat ovet ohjattuun kuntoutukseen.

Kreivin aikaan. Jo kuukauden jälkeen tulokset alkoivat näkyä: perheen äiti voi silminnähden paremmin ja isä suorastaan kukoisti. Ystäväni elämässä kääntyi uusi lehti, kun vuosikausien turhaakin turhempi kärsimys oli päättynyt.

Samaan aikaa Tampereella asuvan tuttavani muistisairasta 85-vuotiasta äitiä siirrellään kuin heittosäkkiä osastolta kotiin ja takaisin sairaalaan. Tilannetta on kestänyt jo yli vuoden eikä muutosta ole näköpiirissä. Lähiomaiset elävät jatkuvassa hälytystilassa.

Tarina on liiankin tuttu. Kuinkahan moni heikkokuntoinen vanhus ja muu onneton on hyytynyt loppuun terveydenhuollon pyöröoviin?

Julkisessa terveydenhuollossa ei potilaan sana paljon paina. Potilasta ei kohdata, sillä hoito on pinnallista eikä kuuntelemiseen ole aikaa. Tuurista on kiinni, millainen lääkäri osuu kohdalle. Omaiset joutuvat liian usein kohtuuttoman taakan alle, kun hoitava taho lipeää vastuusta.

Pirstoutunut ja pitkälle byrokratisoitunut terveyssektori on etääntynyt alkuperäisestä tehtävästään, hyvinvoinnin edistämisestä.

Yhtä hajalla on myös sosiaalipuoli.  Sosiaalitoimen asiakas palloilee luukulta toiselle. Aika kuluu eri järjestelmien viidakossa, kun asioita hoidetaan pala kerrallaan. Vähävaraiset perheet ovat joutuneet leipäjonoon ja arjesta on tullut puhdasta selviytymispeliä. Tässä tilanteessa näköalaa lasten tulevaisuuteen on vaikea luoda.

Aikuissosiaalityössä vuoden 2006 organisaatiouudistuksessa luovuttiin moniammatillisista tiimeistä, joissa eri alojen työntekijät ratkoivat asiakkaan ongelmia yhdessä. Asiakasta kuunneltiin ja työntekijöillä oli suora yhteys toisiinsa. Nykyjärjestelmässä eri viranomaiset toimivat toisistaan irrallaan eikä tieto kulje.

Lastensuojelutyössäkin yhä enemmän tietoa siirtyy viranomaiselta toiselle kirjallisten dokumenttien välityksellä, vaikka juuri luottamukseen ja vuorovaikutukseen pitäisi kriisiin joutuneen perheen kohdalla panostaa.

Sijoitetun lapsen kustannukset kuukaudelta ovat keskimäärin 5000 euroa, kun taas hinta intensiiviselle kotihoidolle on vain noin 1000 euroa. Kotiavun vähentäminen perhetyössä 1990-luvulla oli vakava virhe, on ministeriössäkin myönnetty. Miksi asiaa ei kysytty suoraan vanhemmilta jo aiemmin?

Kun huostaanotoista on tulossa arkipäivää, kannattaisi päättäjien pysähtyä miettimään, kuka tosiasiassa tarvitsee hoitoa: palveluiden käyttäjät – vaiko itse järjestelmä, jota yhä voimakkaammin ohjaa virkamiesvetoinen hallinto?

Uutisia kuunnellessa särähtää korvaan hallinnon kieli. Työttömiin ”kohdennetaan” tukitoimia ja nuoriakin halutaan ”aktivoida”. Psykiatrisen hoidon potilas on diagnosoitava ”tapaus”. 

Kansalaisia kategorisoidaan ilman tietoa siitä, keitä he ovat. Viranomainen tulee iholle, mutta ihminen jää yksin. Kuulovaurioinen hallinto pirstoo palvelut prosesseiksi, joita leimaa mekaaninen epäjatkuvuus. Sydäntä sillä ei ole, mutta silti se rakastaa diagnooseja ja ihmisten luokittelua.

Lääkkeeksi perhesurmiin on ehdotettu ”viranomaisten yhteistyön syventämistä”. Vireillä on lakiuudistus, joka helpottaa viranomaisten välistä tietojen vaihtoa. Eerikan tapauksen johdosta viranomaiset ovat näin ”valpastuneet”, eikä salassapitovelvoitteen enää toivota asettuvan esteeksi epäilyksenalaisessa tilanteessa esimerkiksi poliisin, psykiatrin tai sosiaalityöntekijän välille.

Vaikka tarkoitus on hyvä, merkitsee lakimuutos viranomaiskontrollin kasvattamista. Tietoa kansalaisten selän takana vaihdetaan tulevaisuudessa siis entistä enemmän. Sosiaalityöhön kaivattu moniammatillisuus toteutuukin näin valvonnan muodossa. Missä olet, Suomen Snowden?

Kustannustehokkaampi lääke olisi kansalaisten ja viranomaisten yhteistyön tiivistäminen. Tähän ei hallintokulttuuri taivu, sillä lainsäädäntö on vanhentunut ja sälyttää kunnille paljon hallinnollisia tehtäviä. Myös työntekijöiden aika kuluu hallinnollisten tehtävien parissa.

Valtiovarainministeriön hanke ”palveluväylä” toimii porttina kaikkien viranomaisten, kuten esimerkiksi Kelan, verottajan ja potilastietoarkiston sähköisiin palveluihin.  Ajaako viranomainen ohituskaistaa tässäkin uudistuksessa? Siirrytäänkö pysyvään poikkeustilaan, kansalaisten valvontaan, josta tulee osa normaalia arkipäivää?

Olisikin korkea aika kallistaa korva ruohonjuuritasoon ja kuunnella, mitä mieltä itse käyttäjät ovat palvelujen laadusta ja sisällöstä. Kuinka kansalaiset voisivat olla mukana suunnittelemassa ja keskustelemassa – ja vaikuttamassa suoraan itse palveluntuotantorakenteeseen?

Lisääntyvän valvonnan sijaan sote-palveluiden kovaa ydintä pitäisi olla yhteistutkijuus: asiantuntijuuden jakaminen työntekijöiden, tutkijoiden ja asiakkaiden kesken. Tietoa ja kokemuksia vaihtamalla saavutetaan yhteinen ymmärrys ja palvelujen parempi laatu.

Valvonta kasvaa maailmanlaajuisesti. Michel Foucault’n ajatukset vallankäytön mekanismeista ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.

Hyvinvointi on vapautettava byrokratian ikeestä. Hallintokulttuuria on uudistettava ja palvelut rakennettava kansalaislähtöisemmin.

 

Juttua varten ovat taustatietoja antaneet professori Heikki Hiilamo, professori Mirja Satka sekä sosiaalityöntekijä Tytti Hytille. Kiitos.

 

http://www.intermin.fi/fi/ajankohtaista/uutiset/1/1/ministeri_rasanen_perhesurmista_ennalta_ehkaisevaan_tyohon_panostettava_entista_enemman_50933

 http://www.tehy.fi/@Bin/24855034/Kunta-+ja+palvelurakenneohjeistus_230812+km.pdf

http://www.socca.fi/files/2335/Yhteistutkiminen-opas_sosiaalityohon_Kati_Palsanen.pdf

http://www.mondediplo.fi/digi/lehti/1-2014/artikkeli/turvallisuus-pakkom...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Toni Lahtinen

Viranomaisvalta on kääntäenverrannollinen tavallisten kansalaisten hyvinvointiin. Eli mitä enemmän viranomaisilla on valtaa puuttua tavallisten kansalaisten elämään, sitä kurjemmaksi tavallisen kansalaisen elämä menee.

Petrik Halinen

Ja vähemmän yllättäen ketään ei kiinnosta.

Käyttäjän SiniLilja kuva
Sini Lilja

Kirsi Kallio kirjoitti: "Vaikka tarkoitus on hyvä, merkitsee lakimuutos viranomaiskontrollin kasvattamista. Tietoa kansalaisten selän takana vaihdetaan tulevaisuudessa siis entistä enemmän. Sosiaalityöhön kaivattu moniammatillisuus toteutuukin näin valvonnan muodossa. Missä olet, Suomen Snowden?"

Kansalaisen täytyy kulkea kaitaa tietä; ja tie kapenee koko ajan...

Käyttäjän HannuHaikonen kuva
Hannu Haikonen

Hei,
En juuri enempää voisi olla samaa mieltä (sikäli kuin asioita tunnen). Tietenkin sillä huomautuksella, ettei kaikkialla eikä aina ole samanlaista.
Luulen kuitenkin, ettei järjestelmä pysty tekemään itselleen paljoakaan, menee vain entistä enemmän sotkuun. Olen niin sanotusti disillusioned sen asian kanssa.
Vallanpitäjien suurin huoli on, että edessä olevat leikkaukset synnyttäisivät jonkinlaisen uuden "persu-ilmiön", ja siksi tosiasioista ei voi puhua. Lehdistö ei uskalla koskea mihinkään, mistä kansa voisi innostua.

Käyttäjän kirsikallio kuva
Kirsi Kallio

Kiitos kommentistasi! Olet oikeassa siinä, ettei kaikkialla ole samanlaista. Kuntien välillä on suuria eroja. Esim. Imatralla lastensuojelun kanssa on toimittu paremmin. : http://www.kunnat.net/fi/Kuntaliitto/media/tiedott...

Sote-uudistuksen yhteydessä pitäisi herättää enemmän keskustelua itse palveluista. Ainakin Hollannissa potilaat ja potilasjärjestöt ovat aktiivisemmin mukana tekemässä terveydenhuoltoa koskevia päätöksiä. Tämä pitäisi ottaa tavoitteeksi Suomessakin.

Toimituksen poiminnat